Mikroviestit – työyhteisön salaiset pohjavirrat

Mikroviestit ovat kaikilla työpaikoilla tuttuja. Ne ovat näennäisesti vähäpätöisiä, toistuvia katseita, kulmien kohotuksia, hymyjä, nyökkäyksiä, ihastuksen tai väheksynnän huokauksia ja äänensävyjä, kuuntelua tai keskeyttämistä. Ne voivat olla vitsejä ja näennäistä huumoria. Huonoillekin vitseille nauretaan yhdessä - kukapa tohtisi olla ilonpilaaja. Ihmiset haluavat kuulua joukkoon, vaikka sitten luokan pellenä. Usein mikroviestit ovat myös tekojen puuttumista: tervehtimättä jättämistä tai nimen unohtamista, mitättömäksi ja näkymättömäksi tekemistä.

Ihmiskatseessa on itsessään se ominaisuus, että se voi tehdä asioista arvokkaita - tai arvottomia. (Wittgensteinia mukaellen)

Niin positiiviset kuin negatiivisetkin mikroviestit kohdistuvat valikoidusti joihinkin työtovereihin ja johtavat siksi helposti puolueellisuuteen, suosimiseen, syrjintään tai rasismiin - jos saavat esimiesten ja mielipidejohtajien äänettömän siunauksen. Vaietut mikroviestit synnyttävät helposti sisäpiirejä ja ulkopuolisia, pelkoa ja mielistelyä. Kyse on työpaikan toimintakulttuurista, ei kohteeksi joutuneiden yksilöiden ominaisuuksista.

Puuttumattomuuden kulttuuri

Mikroviesteihin ei puututa, koska ihmiset kokevat sen kiusalliseksi. ”Tapa / äänensävy, jolla puhut minulle, saa minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi ja hölmöksi” – kuulostaa oudolta, eikö? Hankalasta asiasta on hankalaa puhua. Ihmiset eivät halua joutua silmätikuksi. Se rohkea, joka uskaltaa korottaa äänensä, saa kannustusta kulissien takana, mutta jää yleensä lopulta yksin.

Jos mikroeriarvoisuuksiin ei puututa, ne pääsevät ulottamaan lonkeronsa kaikkeen toimintaan ja kaikkien ihmisten väleihin. Niistä muodostuu ilmapiiri, jota aletaan pitää normaalina. Näin syntyy ja vakiintuu vähitellen työpaikkakiusaaminen, häirintä, mitätöinti ja syrjintä ilman, että ketään saadaan kiinni. Kaikkihan ovat tavallaan siinä mukana, eikä kukaan ole siksi syyllinen. Haastattelemani maahanmuuttajat kuvaavat kokemusta mm. seuraavasti: ”Tunsin vain, etten kuulunut joukkoon” tai ”Olin outo kolibri jostain kaukaa vuorten takaa” tai ”mielipidettäni ei koskaan kysytty”.

Kukahan uskaltaisi aloittaa?

Koulutustilaisuuksissa on tyypillistä, että yleisiä ongelmia tuodaan esille, mutta omakohtaisista asioista vaietaan. Ne ovat liian arkoja tai niihin liittyy syyllisyyttä ja väärää hienotunteisuutta. Ongelmien nimeäminen on jo puoli voittoa. Mitä vaikeammasta asiasta on kyse, sitä suurempi on puhumisen voima. Ihmisillä on usein niin herkkä omatunto, että keskustelun jälkeen hälytyskellot soivat herkemmin kuin ennen. Yhteisön hyvinvointi on riippuvainen heikoimman lenkin hyvinvoinnista. Usein nämä heikoimmat lenkit ovat maahanmuuttajia, vammaisia, värillisiä – tavalla tai toisella erilaisia. Eivät siksi, ettei heillä olisi lahjoja, vaan siksi, etteivät heidän lahjansa saa tunnustusta ja siksi vähitellen kutistuvat ja haalistuvat näkymättömiin. Sellaista ei saa päästää tapahtumaan.

Lisätietoa:
http://sanomapro.fi/sanomapro/monikulttuurinen-johtaminen

http://www.uta.fi/konferenssi/johtajuusfoorumi/materiaalit/lahti_kn.pdf