Mistä monikulttuurisella työpaikalla puhutaan ja mistä on hyvä vaieta?

Viimeksi käsittelin kielitaidon merkitystä niin yksilön, työpaikan kuin yhteiskunnankin kannalta. Kielitaidon rinnalla kulkee toinen kommunikoinnin taso: se mistä ja mitä puhutaan. Ja puhutaanko ylimalkaan ollenkaan.

Suomessa on tavallista, että ihmiset välttävät kontaktia ollessaan epävarmoja. Ollaan kuin ei oltaisikaan. Hiljaisuus on monille suomalaisille normaalia ja tavallista, hymyttömyyskin. Puhutaan vain asiaa. Muualta tulleet pitävät tätä kuitenkin usein – useimmiten, voisin sanoa – epäystävällisyytenä tai vihamielisyytenä. He epäilevät ehkä loukanneensa meitä, ovat varuillaan, ja siksi odottavat jonkinlaista sanallista tai sanatonta kutsua vuorovaikutukseen.

Mistä sitten uskaltaa ja on sopivaa puhua osoittaakseen ystävällistä kiinnostusta toista kohtaan? Ensinnäkin - on tärkeätä puhua: säästä, ympäristöstä, liikenteestä, ruuhkista, urheilusta, ruuasta, luonnosta ja arkisista ajankohtaisista tapahtumista – niistä voi turvallisesti puhua niitänäitä, keskustelun avauksena tai välittämisen osoituksena. Turhanpäiväistä lörpöttelyä, tyhjän jauhamista? Ei, ei ole. Puhuminen osoittaa välittämistä ja ylläpitää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vuorovaikutuksella luodaan yhteistä kulttuuria ja yhteisiä elämyksiä. Jos ei sanoja löydy, pienenpieni hymykin riittää, nyökkäys ja ”hei” on vielä parempi.

Joistakin aiheista ei kuitenkaan kannata puhua edes niitänäitä, ainakaan harkitsematta sanojaan tarkkaan: politiikasta, uskonnosta, perhetilanteesta, sodista, vainoista, ydinvoimasta, pahoinpitelystä, sairauksista, seksuaalisuudesta, tasa-arvosta. Nämä ovat monissa kulttuureissa yksityisiä ja arkaluontoisia aiheita. Entä huumori? Tilannekomiikka toimii samanhenkisten keskuudessa hyvin ja yhdistää osallisia, mutta samalla usein erottaa muista. Helsingin Bussiliikenteen henkilöstöjohtaja Jussi Mertanen, jolla on valtava kokemus monikulttuurisuuden johtamisesta, sanookin, että monista hyvistä puolistaan huolimatta huumori on vaarallinen tyylilaji. Hyvä vitsi yhdelle voi olla henkilökohtainen loukkaus toiselle. Ajattelemattomat kommentit ja kielenkäyttö, some-viesteistä puhumattakaan, leviävät nopeasti laajalle ja sitä lumivyöryä on vaikea pysäyttää. Pikainen anteeksipyyntö usein auttaa, muttei aina yksinään riitä.

Myös hyvä leviää, hymy tarttuu ja pienet tervehdykset tekevät ihmisestä näkyvän. Monet kirjaani varten haastattelemani maahanmuuttajat korostivat sitä, että yhden ihmisen, yhden pienen eleen merkitys voi olla käänteentekevä. Sellaisen kokemuksen he haluavat välittää eteenpäinkin.